Mutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut.

Sanni kihloissa!

Oi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi eikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin…

Aika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot soivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat jumalanpalvelukseen.

Siirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että saattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät loistivat ja urkuin humina kuului.

—Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!

Samassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa vietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli … ooh, niin … heidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta pahasta.

Rientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin…

Mitä kello? Vastako viis'.

No, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä. Semmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa kengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada leninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka ei tarkkaan katsonut.