ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit?
ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan.
OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta maarin.
ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä kaikki.—Mihinkä hän sitten meni, isä?
ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä?
ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla?
OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän täältä lähtikin.
ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä.
OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän.
Eikö ole totta, Roinila?
ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa.