ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli.
OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.» Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa.
ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo,—kai mekin tulemme hänettä toimeen, vai mitä, isä?
ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet.
OLLI. Hm.
ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt.
ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta
Maunon sijaan.
ANNA. Niin,—otamme toisen ja—(painaa molemmin käsin päätään). Voi kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.)
ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan, poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman heikkoja astioita nuo naisparat.
OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk'en taudin tapoja tunne.