EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon meiltä pois, isä?
ROINILA. On kyllä se totta.
EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä minkäänlaista näin kesän aikana.
OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa.
EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt. Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk'et rohkene minua silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt.
ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä soimaa.
OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain suunpieksämisestä.
EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja yhdessä palajamme, taikka—(menee kiireesti vasempaan).
OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian!
ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää.