MAUNO. Menemme Roinilan sivutse ja huudamme ja pauhaamme, että seinät tärisee. Hih vaan, hih! (Tulee muutamain miesten kanssa esiin. Räyhäävät ja pauhaavat, Maunon ääni ylinnä.) Kuusen latvat ne kumartaa ja järven rannat ne räjähtää, kun nämä vallat vaeltaa. Ryyppää veljeni, ryyppää! Vielä on tilkka viinaa pullon pohjassa, kallista poskeesi. Noin! Loiskis! Niin se meni kuin Mänttälän kaivoon.—No, hiis! Kuka seisoo tuolla? Aaveko olet vai ihminen? Vastaa, jos kieli suussasi kääntyy.
ANNA. Te kelvottomat! Kuinka julkeatte tuommoista menoa pitää ja häiritä ihmisten yörauhaa?
MIEHET. Lähtään pois, lähtään, lähtään!
MAUNO (seisoo portilla). Ei askeltakaan tästä, sanon minä, ennen kuin olen tuolle korskealle tytölle lausunut vielä kaksi sanaa vanhaa virttä ja sitten hyryä kolmanneksi.
ANNA. Pois täältä, pois! Humalaisten rähinätä ei kärsitä tässä talossa.
MAUNO. Luotu on lintu laulamahan, humalainen huutamahan, viinainen viheltämähän. Kurjalla ei ole kotoa, ei katalalla kartanoa, mutta se huoli, sanoi sepän muori, kun vasikka kuoli. Paistaa Jumalan päivä muuallakin maailmassa, ei tämän talon ikkunalle, Roinilan veräjän suulle, eikös niin pojat?
MIEHET. Jatketaan matkaa!
MAUNO. Ei vielä. Yhden virren olen vasta veisannut; nyt seuraa toinen. Matala olin minä Annalle, ylen pieni piikaselle, mutta luuletko minun sentähden murheesen murenevan? Heleijaa! Nyt vasta onkin mieleni kuin vesi kaukalossa, se läikkyy ulos molemmin puolin. Joko huomaat, ettei tämä poika tuommoista tytön henttua sure,—vai tahdotko vielä varmempaa todistusta, niin sano, ja saapas pitää.
ANNA (vavisten vihasta). Menetkö, menetkö tiehes täältä, sinä häijy herjaaja—sinä ilkeä—
MIEHET. Jo nyt riittää. Tule pois, muuten saamme Annalta ikuiset vihat.