ELLI. En minä ole mitään kuullut.
ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista!
Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.
LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.
ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat!
LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.
ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen—?
ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu?
Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin!
LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi, ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen kertaan lukenut »Isä meidän».
ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?
LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä. Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.