ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.
LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä.
ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?
LEENA. Ei ole.
ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.)
ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).
ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.
ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).
ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat, tappelevat—(istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi.
ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut,—eikä Eero liioin.