ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa siitä!
ANNA (menee tupaan).
ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä.
LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.
ANNA (tuo kaljaa puutuopilla).
ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.)
Hapanta sekin oli.
ANNA (vie tuopin takaisin tupaan).
LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.
ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.
LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ellette minua usko.