ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli.
LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.
ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako?
LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista elämää ruvetaan pitämään.
ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.
LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi!
ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä.
LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.
ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä?
LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä,—mutta … hoi oi—ihminen on heikko, herra paratkoon—hoi oi—ja tuo paha sydän—niin, herra paratkoon—hoi oi—se on niin paha.