NIILO. Äsken juuri sen teit. Kuulunhan minäkin maailmaan, tiedämmä.
HELENA. Luultavasti; mutta en sinua sittenkään aio syliini ottaa, älä luulekaan.
NIILO (lähestyy Helenaa). Sallinethan kumminkin minun syleillä sinua.
HELENA. Ei käy laatuun, Niilo hyvä. Emme ole enää lapsia.
NIILO. Noin ylpeäksi en olisi sinua luullut, Helena.
HELENA. Ylpeä en ole; mutta tiedäthän, Niilo, ettei nuoren miehen sovi nuorta tyttöä syleillä—muulloin—kun—
NIILO. Kun?—Kun hän sitä tyttöä rakastaa, eikö niin?
HELENA. No niin,—ja kun myöskin—
NIILO. Ja kun myöskin tyttö häntä rakastaa?
HELENA. Aivan niin, taikka ehkä oikeammin: kun he aikovat avioliittoon mennä.