ANNA. Mutta ehkä se olikin joku toinen?
OLLI. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.
ROINILA. Entä lakki?
LEENA. Niin, lakki? Mistä sen löysit?
SANNA. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla silmilläni, Ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta näille tienoille tuli.
ROINILA. Asiaan!
SANNA. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä mukanaan kauvemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.
ELLI. Taivahan vallat!
SANNA. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, kun, näette, olin aivan pahasillani, ei kuin hame vaan korvissa, ja kun ulkonakaan ei enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan kenellekään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette, pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ellei vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia salassa pysynyt.
OLLI. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.