ROINILA. Mutta lakki, lakki?
SANNA. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat—ja sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.
LEENA. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.
OLLI. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen niin hyvin peittää.
ANNA. Itse voit olla koira.
OLLI. Suuri lurjus, hunsvotti—
SANNA. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.
ROINILA (nousee). En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.
SANNA. Minä jo sanoin silloin, kun Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se mies paisunut, ettei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan tuli.
ANNA. Voi, elkää, elkää puhuko enää! Otetaan asiasta edes selvä ensin, ja tuomitaan sitten vasta.