ROINILA. Niin, eihän se puhumisesta parane.
LEENA. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakaan?
Mutta semmoista se viina tekee.
SANNA. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjalaiset kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin verraten. Ilman minutta—
ROINILA. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta!
SANNA. Menette kai pappilaan ilmoittamaan poikanne kuolemaa?
ROINILA. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.
SANNA. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin. (Istuu.) Ohho, täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen.) Eivätköhän nuo aio edes kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani. (Rykii; ääneen.) Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kun saa kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ettei malttanut antaa minun kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän sisään astui. (Kädet ristissä sylissä, keikuttelee ruumistaan eteen ja taakse.)
ROINILA. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.
ELLI (on kuin houreissa). Nuttua?
ROINILA. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.