NIILO. Helena, siitä leikistä täytyy meidän tehdä tosiasia.
HELENA. Mitä joutavia hulluttelet?
NIILO. Ei se ole joutavia eikä se ole hulluutta.—Helena, Jumalan sallimuksesta sinä juuri tänä hetkenä saavuit tälle paikalle. Minä rakastan sinua, Helena, rakastan koko sydämmestäni. Heti kun sinun näin, alkoi sydämmeni sykkiä ja minusta tuntui niin kummalliselta, niin—, niin juuri kuin Aadamista mahtoi tuntua, kun hän unesta heräsi ja näki Eevan seisovan edessään.
HELENA. Ha, ha, ha, kaikkipa sinä tiedätkin. Ja miltähän sitten Eevasta tuntui seisoessaan Aadamin edessä?
NIILO. Selitä sinä, Helena, se asia.
HELENA. Noo, yhtä »kummalliselta» arvatakseni, kuin Aadamistakin Eevaa nähdessään.
NIILO. Ja tuntuiko Helenastakin samoin Niiloa nähdessään?
HELENA. Maltahan mieltäsi, Niilo hyvä. Helena ajatteli näin: Niilo on rikkaan talon ainoa poika, ja minä taas olen köyhän torpparin köyhä tytär. Ei hän siis voi olla minun Aadamini enkä minä hänen Eevansa. (Ottaa vakkansa ja aikoo lähteä ) Hyvästi, Niilo!
NIILO. Ei, sinä et saa mennä, Helena, ennenkuin kuulet minua vähäisen. Jätä tuo eroitus talollisen ja torpparin lasten välillä sikseen, ei se ollenkaan tähän kuulu. Sano ainoastaan, että minuun suostut, Helena, ja minä sinulle näytän, ettei mikään maailmassa voi meitä toisistamme eroittaa. (Sulkee Helenan syliinsä.) Helena—tulethan omakseni, armas tyttö?
HELENA (kokee hänestä irtautua). Laske minut, Niilo, voi, laske!