ANNA. Jumalan kiitos! Nythän siis on kaikki hyvin. Isä, kuulitko, Mauno on viaton.
ROINILA. Ja Eero elossa, olenhan sen jo aikaa sanonut.
OLLI. Se ei ole totta, ei ikipäivinä. Saadaan vielä nähdä—(Aukaisee tuvan ovea.) Miehet, hoi! Ettekö ole jo kulahuttaneet ryyppyä kurkkuunne siellä?
SANNA. Jo ollaan, jo! (Tulee juosten, voileipä kädessä, jota syödä ahmii.) Mikä täällä on hätänä?
OLLI. Nuo kaksi ovat vietävät vallesmanniin. He ovat liitossa keskenään ja saadakseen talon haltuunsa ovat he yksissä neuvoin ottaneet Eeron hengiltä.
ROINILA. Mikä hävytön syytös.
SANNA. Elä heikkarissa! Nuoko molemmat? Anna ja Mauno? Nytpä minä vasta kummia kuulen. (Pistää viimeisen palan suuhunsa, nuolee sormiaan ja hieroo niitä pyyhkien kupeihinsa.) No, ei kiitetä. Vai semmoisia peijuoneja te olettekin!
OLLI (tarttuu Annan käsivarteen). Matkalle pian!
MAUNO. Minua yksinäni viekää; antakaa Annan olla!
OLLI. Molemmat, sanon minä. Mitä ne miehet siellä kuhnivat, kun eivät tule?