MAUNO. Ja sinä siis rakastat minua totisesti? Anna, sano vielä kerran nuo sanat.
ANNA. Sinua rakastan, Mauno,—kaikesta huolimatta rakastan sinua kuitenkin. Niin, kuta onnettomampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Näes, turhasta ylpeydestä sinua ennen karkoitin luotani, kun häpesin tunnustaa rakkauttani köyhään renkimieheen. Mutta nyt julistan vaikka koko maailmalle; tätä vainottua vankia minä rakastan, hänen kanssaan tahdon jakaa häpeän ja kärsimiset, hänen omansa tahdon olla, häntä seurata mihin ikinä tiensä vieneekin,—olkoonpa vaikka Siperian äärimmäisiin kolkkiin. Eikö totta, Mauno, yhdessä kestämme kaikki kovan onnen iskut, eikä mikään valta maailmassa saa meitä toisistamme eroittaa.
MAUNO. Suuri Jumala, onko tämä kaikki totta? Anna—rakas tyttö—sano, etten ole järjeltäni, ettei tämä ole unta eikä mielenhourausta, vaan että sinä, sinä itse nyt lepäät rintaani vasten? Ooh, kuinka silmiäni huikaisee, onpa toden totta, kuin olisi taivas äkkiä auvennut eteeni.
OLLI. Kyllä sen pian hornaksi muutan.
ROINILA. Mikä, herran nimessä, tästä lopuksi tulee?
MAUNO. No, mikäs muu kuin onnellinen avioliitto, jos siihen suostutte, isäntä. Uskokaa minua, ei mikään rikos tahraa nimeäni eikä rasita omaatuntoani, vaan puhdas on käsi, jolla Annan nyt syliini suljen.
ANNA. Mitä sanot, Mauno? Etkö olisikaan Eeroa—
MAUNO. Eeron suhteen olen viaton, luota siihen tyttöseni.
ANNA. Kuinka? Miksi sitten toisin sanoit?
MAUNO. Erehdystä kaikki. Luulin sinun tarkoittaneesi vallan toista. Tiedäthän—tuota rajua elämääni sunnuntai-iltana, ja Ollin taas arvelin silloin tappelemisen tähden minua hakevan.