ROINILA. Elä nyt tyhjästä tuommoista meteliä nosta! Tyttö on vallan sekaisin, onhan se selvää.
ANNA. Mauno voi todistaa puheeni.
OLLI. Ja mitä siihen sanot, sinä?
MAUNO. Hm.—Totta on alku ja loppu, mutta keskiväliä en takaa.
OLLI. Puhu selvemmin.
MAUNO. Totta on, että Anna minua kiihoitti, totta myöskin, että hän kätki minut aittaan.
OLLI. Ja suojeli sinua minulta. Tulimmainen helvetti! Mitä ajattelit silloin, Anna? Hyvästä lykystä suosit häntä vieläkin ja olet minua vaan narrinasi pitänyt. Haa—silloin sinun paha perii, tyttö,—ei armoa yhtään. Sano totuus! Tunnusta kohta kaikki,—taikka—herra varjele—tästä ei hyvä seuraa. Taidat rakastaa häntä, vai?
ANNA. Niin on,—minä rakastan häntä.
MAUNO. Pettivätkö korvani? (Irroittaa itsensä ja hyppää Annan rinnalle.)
Anna—ethän voi, ethän vaan pilkkaa taaskin?
ANNA. Kuinka voisin pilkata tänlaisena hetkenä?