OLLI. Mitä tyhjää. Parempi kuin auttaisitte minua.
ANNA. Sitokaa sitten minut myöskin! On minussa yhtä paljon syytä Eeron kuolemaan kuin Maunollakin.
OLLI. Sinullako? Ole, herran nimessä, hiljaa, etteivät kuule tuonne tupaan semmoista puhetta!
ROINILA. Hän on sairas ja hourii. Minä pöllö, kun en antanut Ellin tuoda rohtoja kaupungista. Eivätkä naisetkaan pitäneet hänestä huolta, vaikka pyysin. (Huutaa) Elli! Leena!
ANNA. Kuulkaa ensin, mitä sanon. Minä se olin, joka oikuillani ja ylpeydelläni Maunoa kiihoitin ja sain häntä semmoiseen mielenvimmaan, ettei hän tiennyt mitä teki. Olen siis alku ja juuri koko onnettomuuteen, eikä häntä yksin saa rangaista, vaan minua silloin myöskin.
OLLI. Senkö verran sinulla syytä olikin? Ha, ha, ha, en voi sinulle muuta kuin nauraa. Ole huoletta, tyttöseni. Vaikka olisit vielä kahta vertaa ylpeämpi ollut hänelle, ei sinua laki siitä nuhtele, enkä minä liioin.
MAUNO. Sen uskon.
ANNA. Eikö sitä miksikään lueta? No, hyvä! Ehk'ette välitä siitäkään, että taiten ja tahallani kätkin Maunon tuonne aittaan ja säilytin häntä siellä, sillä välin kuin te turhaan etsitte häntä tältä niemeltä.
MAUNO. Ah—siitäkö syystä siis! Nyt silmäni aukenevat.
OLLI. Tuhannen tuhatta! Valehteletko sinä, vai oletko järkesi menettänyt? Taikka Jumal'avita—olisiko aavistukseni kumminkin ollut oikea!