EERO. Elä puhu mitään, isä, ennenkuin kuulet asian laidan.
SANNA (hiipielee varovasti Eeroa kohden). Totta toisen kerran—eihän sillä, näemmä, kavioita olekaan, vaan oikeat, ihan oikeat ihmisen jalat ja tavalliset miehen saappaat.
ROINILA. Onpa aivan kuin sadan leiviskän paino olisi hartioilta nostettu.
ELLI. Ja meitä kerrassa olisi viskattu maailman huolista taivaan iloon.
EERO. Ja enkelitten pariin. Juuri niin minustakin tuntui, kun näin sinut, Elli. Oliko sinulla edes ikävä minua, tyttö?
ELLI. Vielä vain. Ei vähääkään.
EERO. Onkohan tuo totta? Näytäpä silmiäsi vähäisen! No, arvasinhan sen, —ne puhuvat ihan toista.
ELLI. Vähät niistä. Mutta kuka käski sinua tuolla tavalla lähtemään kotoa ja monta päivää maata maailmaa vaeltamaan, selitäpäs se!
EERO. Mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi, etkö sitä tiedä, Elli?
ELLI. Ja oletko sinäkin jo muka mies olevinasi?