NIILO. Helena, vastaa minulle, suostutko tulemaan vaimokseni?
LOVIISA. Siinä sen nyt kuulitte, isäntä (kumartaa). Toivotan onnea!
PELTOLA. Mutta minä sanon sinulle, minä, että ennen vaikka poltan taloni, ennenkuin sallin sinun tuoda sinne torpparin tyttölunttua emännäksi—
HELENA. Vaiti! Ei luiskahdustakaan enää! Lieneehän toki minullakin tässä sananvaltaa… Niilo … johan sen sinulle äsken sanoin, meitä ei ole Jumala yhteen luonut. Jätä nuo tyhjät tuumat,—en minä sinulle kumminkaan ikänäni tule (ottaa vakan maasta ja aikoo lähteä).
NIILO. Helena, onko tuo viimeinen sanasi?
HELENA. Se on viimeinen sanani.
NIILO. Et minusta siis välitä ollenkaan?
HELENA. En … ollenkaan! (Menee vasempaan.)
LOVIISA. Rukkaset sait, Niilo. Valitan suruasi! Varmaankin hän pitää kaupungin sällit sinua parempana.
NIILO. Mutta minä pidän hänen teitä kaikkia parempana (menee oikeaan).