NIILO. Loviisa, sinun katkera kielesi pakottaa minun tässä kaikkein kuullen selittämään seikkoja, jotka mieluisemmin olisin sinulle ilmoittanut kahden kesken. Se on tosi, että isä äsken minun puolestani sinua kosi, mutta se tapahtui vastoin tahtoani. Pahoin tein, etten miehen tavalla heti ilmituonut ajatuksiani, mutta eipä annettu minulle puheenvuoroakaan. Helena, sinua on pahoin solvaistu minun tähteni. Anna se minulle anteeksi, ja vastaa äskeiseen kysymykseeni: suostutko tulemaan vaimokseni?
LOVIISA. Ha, ha, ha, tuopa vasta oli hyvä juttu, ha, ha, ha. Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu, ha, ha, ha!
(Peltola tulee vasemmalta.)
LOVIISA. Tulette juuri parhaasen aikaan, isäntä, ha, ha, ha. Poikanne täällä selittää, ettei hän muka minusta huolikaan, vaan kosii torpparinne kaunista tytärtä, joka vaellettuaan maata ja maailmaa, palajaa nyt tänne teille miniäksi. Ha, ha, ha (kumartaa). Toivotan onnea!—Noo, mitä noin hämmästyneeltä näytätte? Eikö tyttö ole kylläksi sievä mielestänne? Eikö hänen siniset silmänsä, hänen punaiset poskensa ja tuo hempeä katse jo pane teidänkin harmaata päätänne pyörälle? Älkää peljätkö hänen köyhyyttään; ettehän vielä tiedä, mitä aarteita hän tuossa vakassa tuo kaupungista mukanaan, ha ha ha!
HOPPULAINEN. Kun on nainen puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.
PELTOLA. Onko tämä totta, Niilo?
NIILO. Totta se on, isäni.
PELTOLA. Oletko järkesi menettänyt, vai oletko noiduttu?
USEAT. Noiduttu! Hän on noiduttu.
(Ukkosen jyrinää alkaa kuulua tavan takaa.)