HOPPULAINEN. No, no, leikki sijansa saa, sanoi akka, kun sika nenän vei.
LOVIISA. Kuulitteko, kuinka hän sanoi: jättäkää minut rauhaan!—Jätä vaan sinä meidät rauhaan ja mene samaa tietä, jota tullutkin olet, mene siks' pitkää ikää, äläkä tuon koomin enää meille silmiäsi näytä. Täällä et kumminkaan koskaan menesty, sillä me pidämme kunniastamme emmekä kärsi keskuudessamme tuonlaisia kuin sinä olet.
HOPPULAINEN. Kun korppi olisi tuomarina, niin harvapa meistä, herra nähköön, hevosella kirkkoon pääsisi.
LOVIISA. Vaiti, Hoppulainen, teillä ei ole tässä sanan sijaa.
NIILO. Loviisa, Jumal' armahda, sinä pahasti erehdyt Helenan suhteen.
LOVIISA. Erehtymisestä ei puhettakaan, koska omin silmin näin teidän tässä sylekkäin seisovan. Rohkenetko väittää sitä valheeksi?—Ei, sen luulen! Ujostelitpa sinä äsken, Niilo, kun minua kosit etkä uskaltanut minua likellekään tulla. Tuota tuolla et ole moneen vuoteen nähnyt ja kumminkin olit heti valmis häntä syliin ottamaan. Mutta sinua en tahdo siitä nuhdella; tiedänhän, että siivolle naiselle miehet arvon antavat, mutta nuo tuonlaiset, ne voivat tasaisimmankin vietellä.
HOPPULAINEN. Paha on pantavan mieli, mutta pahempi panijan kieli.
HELENA. Suuri Jumala, mitä sanoisin—kuinka selvittäisin—? Voi, he eivät minua millään uskoisi.
HOPPULAINEN. Älä sure suotta, Helena; pohjatuuli ja naisen torat, ne eivät merkitse mitään.
LOVIISA. Hyi, toki, hyi! Minua oikein inhottaa senlaiset naiset, jotka suoraa päätä lentävät miesten syliin.