(Eräs hammastautia sairastava vaimo istuu voihkaen ylhäällä lavolla; Penttula seisoo portailla loitsurunoja lukien; ovensuussa penkillä istuu muutamia henkilöitä ja ovella seisoo kylänmies pelkoa ja kauhua osoittaen.)
PENTTULA:
"Minä mies vähäväkinen.
Poika hienohaltiainen.
Hiljan liikutan hivusta,
Vähän päätä värkyttelen.
Jos ei minuss' miestä liene,
Uron pojassa urosta,
Nouskohon merestä miehet.
Piikoinensa, poikinensa,
Kaikki kansat kuntinensa,
Nämät päästöt päästämähän,
Nämät jaksot jaksamahan.
Nouse luontoni lovesta,
Haon alta haltiani,
Syntyni syen seasta.
Tule Hiisi Hiitolasta,
Jumaloista juhkaselkä
Kanssani kavehtimahan,
Kerälläni keikkumahan,
Hiis' on hirveä metsässä,
Minä Hiittä hirveämpi,
Karhea emäke karhu,
Minä kahta karheampi.
Ei mua liioin linnat estä,
Aidat rautaiset aseta.
Kiskon mie kiviset linnat,
Portit auki ponkahutan,
Ratkon aidat rautaisetkin—"
KYLÄNMIES (kaatuu maahan). Pyörryn jo! Voi poloinen päiviäni!
PENTTULA. Tuo pyövelin ruoka! (Lopettaa loitsumisen ja auttaa vaimoa lavolta alas; vaimo menee vaikeroiden ovensuuhun ja istuu penkille.)
KYLÄNMIES (kömpii ylös). Mitäs muori minua pakoittikaan tänne tulemaan. Enhän olisi lähtenyt, en—mutta muori vaan ajoi minua,—ajoi juuri kuin laiskaa hevoskonia hankeen ajetaan. Sanoi teidän voivan parhaiten ähkystä päästä.
PENTTULA. Ähkyäkö tahtoisit minun parantamaan, vai?
KYLÄNMIES. Sitä vartenhan muori minun tänne lähetti. Eikä auttanut siinä velikullatkaan, täytyi tulla vaan.
PENTTULA (ottaa ruumiin mittakepin). Pane pitkällesi tuohon penkille!
KYLÄNMIES. Niin, minäkö? Herra varjele, ettehän minulle vaan aio pahaa tehdä?