HELENA. Ole huoletta äiti, kyllä menen levolle, kun nukuttamaan rupee.
Hyvää yötä, äitini, makaa rauhassa! (Maria menee oikeaan.)
HELENA. Äitiraukka! Saaneeko hän vaan unta. Huoli on kova päänaluinen ja murhe katala vierikumppani, ne väsyneeltäkin karkoittavat virvoittavan unen. (Menee jälleen työlleen). On toki hyvä, ettei äiti aavista mitään kaikista noista ilkeistä jutuista, jotka Niilon tähden ovat minusta paikkakunnalla levinneet. Mitä sanoisi hän, jos tietäisi tytärtänsä pidettävän velhona, joka taikaneuvoilla solmii miesten sydämmet! Oi, kuinka armottomia ihmiset kuitenkin ovat, kun turhan epäluulon tähden riistävät turvattomalta tyttöraukalta hänen ainoan rikkautensa,—kunnian ja hyvän maineen. Paljo tosin on Niilon rakkaus minulle kärsimystä tuottanut; (nousee ylös, astuu esiin ja innostuu) mutta iloni ja onneni se kuitenkin on ja vaikka vielä kuolemaan mua sentähden vietäisiin, en sittenkään sitä kadottaa tahtoisi… Oi, Niilo, kunpa tietäisit, kuinka tämän kylmän kuoren alla lämmin sydän sinulle sykkii; kunpa tietäisit, kuinka äärettömän rakas sinä Helenalle olet? Mutta sitä et sinä aavistakaan, ja jos mulle taivaan Herra voimia suo, et sitä tulekaan tässä elämässä aavistamaan, sillä eripuraisuutta en koskaan tahdo isän ja pojan väliin rakentaa. En koskaan,—Jumala varjelkoon minua siitä! (Kuuntelee ja lähestyy ovea.) Ulkoa kuuluu astuntaa, jokohan isä tulee? (Aukaisee Antille, joka astuu sisään.)
HELENA. Hyvää iltaa, isä kulta! Voi, kuinka olit hyvä, kun et varsin myöhään viipynyt. Käy istumaan tänne pöydän luokse, minä tuon sinulle ruokaa, oikein herkkua, tiedätkös. (Antti istuu pöydän päähän ja Helena kantaa kaapista ruokaa hänen eteensä pöydälle.)
HELENA. Voita, rieskaa, piimää tai nuorta maitoa, jos sitä ennen haluat, ja suolaista lahnaa, vieläkö parempaa pitäisi olla. Keittoa en voinut valmistaa, kun en oikein tiennyt, mihin aikaan kotiin tulisit.
ANTTI. Keitosta minä vähät; toista, jos sinulla olisi edes ryyppy antaa.
HELENA (istuu toiselle puolelle pöytää). Tiedäthän, isä kulta, ettei minulla koskaan väkeviä ole. Mutta, missä olet kätesi noin loukannut? Oikeinhan siinä on suuri haava. Pitäisi minulla oleman laastaria kirstussani (menee kirstulleen). Oikein, tuossapa sitä onkin, nyt vaan pikkuinen tilkka vielä, jolle sitä levitän. Noin, anna kätesi tänne, isä hyvä.
ANTTI (syöden). Joutavia.
HELENA. Älä estä minua sitä laittamasta; saat nähdä, se rupee vihoittelemaan, jos siihen kylmä pääsee. Ei pientä haavaa eikä halpaa sukua saa katsoa ylen, kumpaisestakin voi tulla suurta. Kas noin, nyt on hyvä. Pannaan vielä jotakin siteeksi, vaikkapa huivini tuosta, ettei laastaritilkka putoo. Noin, kyllä pysyy (istuu jälleen penkille).
ANTTI. Onko Hoppulainen käynyt täällä?
HELENA. Ei ole käynyt. Olisiko hänen pitänyt? (Antti vaikenee ja syö.)