NIILO. Jos olisit sen tehnyt—Kuolisin kenties, tai joutuisin mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan sydämmestäni—Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön. Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja ihmisten ylenkatse,—mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi menettäminen. Ei Niilo—ei—Sitä en jaksaisi kantaa.
NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena—mitä tämä on? Noin suurta arvoa et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan, niinkuin olet luuletellut.
HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan. Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en voi. Minä rakastan sinua, Niilo!
NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun,—oi, nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni. Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä.
HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä?
NIILO. Kuolema ja kadotus,—minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä vankeuteen heitetään.
HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää.
NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole?
HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda minua!