NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii minun täällä olla—ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun täytyy—minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun?
HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua tutkimaan?
NIILO. Kenen käskystä?—Taivaan Luoja,—hän kysyy kenen käskystä.—Minä rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit,—minä tuskaa tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen. Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun vankeudesta, ja sitten—niin—sitten elän taaskin toivossa ja odotan kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö—ainoa sana vaan,—elämäni onni siitä riippuu,—sano, että olet viaton, ettet ole tuota rikosta tehnyt.
HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana, ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin,—voi, Helena,—silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen puhutellut vanhempiasi,—olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri,— mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena—armahani, mikä sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin?
HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra!
NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan.
HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt,—voimani uupuvat,—olen kenties valvonut liiaksi.
NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena,—toista kertaa, kenties, en enää puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä enää sinua kiusaa.
HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen)
Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt?