HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen?
HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli.
HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.)
HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena,—en minä enää elä niinkuin tuulta pieksäen—
HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat. (Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa,—hän on todellakin hyvänluontoinen, tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin—köyhä tosin olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus. Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene. (Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä.—Varmaankin vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella.
(Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.)
VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.)
(Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa eikä häntä huomaa.)
NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei—se ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena!
HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo!—Ah, kuinka peljästyin!—Miten olet tänne päässyt?