NIILO. Ja sinäkö myöskin jätit huoneesen Aholan Helenan huivin, saattaaksesi häntä epäluulon alaiseksi?
PENTTULA. Hellitä jo Herran nimessä!
NIILO. Vastaa, sinäkö sen teit?
PENTTULA. Minä—minä sen tein.
HOPPULAINEN. Voi yhtähyvin! Mutta eikö sinulle, Penttula, jo tule tunnon kannetta?
NIILO. Joko teillä on nuoria, miehet? (Alkavat sitoa Penttulaa.)
PELTOLA. Tuo hävytön konna! Viattomasti on tyttöraukka saanut kärsiä.
PENTTULA. Armahtakaa minua, minä rukoilen teitä,—älkää sitoko minua,—
Jumalan tähden—ettehän vaan aikone viedä minua kruununmiesten käsiin?
NIILO. Se on tietty. Vieläkö sitä epäilet?
PENTTULA (polvillaan hammasta lyöden). Armahtakaa, armahtakaa! Loviisa, rukoile puolestani, rukoile, tyttö, sinunhan tähtesi olen tähän tilaan joutunut, sinähän sait tuon onnettoman varkauden mieleeni juontumaan, kun pyysit minua noitumisella luovuttamaan Helenaa Niilon mielestä. Sinä olet syypää kaikkeen,—pelasta minut,—kuuletko, rukoile puolestani! Alas polvillesi, tyttö, ja rukoile! (Tytöt väistyvät Loviisasta, joka häveten ja tuskallisena katsoo maahan ja vääntelee nenäliinaansa.)