PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni.
ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten—ilo ja riemu vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki!
PELTOLA. Helena,—mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden?
HELENA. Isäntä hyvä!
PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena, jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot?
NIILO. Helena, anna minulle anteeksi!
HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon yhtähaavaa!
NIILO. Sinä olet minun—minun omani!
HELENA. Iäti! Ainiaan!
HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan talikynttilät!