PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen epäluuloa Helenaan.
HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä,—muistin vaan: »viina vie miehen mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa».
ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan, lapseni!
HELENA. Isä, onko se totta?—Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua vankeuteen raastettiin.
PELTOLA. Ah—nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä, anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua—
ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei—eihän toki! Kaukana olkoon minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa, isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin.
PELTOLA. Ei vielä kaikki.
NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki!
ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin kadonneen karitsamme—
MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme.