ANTTI. No niin?
HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi.
MARIA. Ah, minä jo aavistan.
ANTTI. Ja sinä luulit—?
HELENA. Suo anteeksi, isä,—sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä, ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen.
MARIA. Rakas lapsi!
ANTTI. Tyttö, tyttö!
NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista!
HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta!
ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen penkille—