ANNA. Pelko ei ole esteenä ollut.
OLLI. Heikkarin suureksi herraksi se Mauno on paisunutkin. Jo häntä luulisi miksi hyvänsä, vaan ei toisen käskyläiseksi, palkkarengiksi pahaksi, niinkuin hän on.
MAUNO. On, mitä on, se ei kuulu tähän.
EERO. Eipä ole Maunoa tässä talossa juuri tavallisen palkkarengin arvossa pidetty, vaan on hän paremmin ollut niinkuin talon väkeen kuuluvana.
OLLI. Ja siitä syystä hän nyt rehentelee ja keikailee talon tyttären ympärillä. Luulee kai Annan olevan kuin hyllyllä hänen otettavanaan. Mutta niin se on: kuta enemmän kissaa silittelee, sitä korkeammalle häntä nousee. Olisin vaan minä Roinilan sijassa, niin kerrassa tulisi Maunolle tie eteen, keppi käteen.
MAUNO. Tahdotko sillä sanoa, että minä tässä talossa armoleipää syön? Näetkös, Olli, näitä käsivarsia? Niiden avulla elän vaikka kuivalla kalliolla, jos siksi tulee. Ei tarvitse tämän miehen almuja rukoilla.
OLLI. Ei suuret sanat suuta halkaise
EERO (koettaa katsoa Ollia suuhun).
OLLI. Mitä sinä taas siinä vehkeilet, Eero?
EERO. Aukaisepa hiukan suutasi vielä, että saan nähdä.