ELISABETH. Minua pelottaa tuo »luja usko», kun se niin usein on vienyt kristityitä suuriin erehdyksiin.
PASTORI. Ennen aikaan, kun olivat vielä valistumattomia. Mitä niistä enää puhuu.
ELISABETH. Onko takeita siitä, ettei vielä tänäkin päivänä käy samoin?
PASTORI. Eikös vain? Ennen ehkä menivät liian pitkälle joskus, mutta— No, niin! Kaikessa tapauksessa niillä ihmisillä oli palavaa intoa, ja sitä, Jumala paratkoon, ei sovi sanoa monesta meidän veltostuneessa aikakaudessamme. Tuommoinen luonto kuin Maijun—jahka se antaantuisi oikean palvelukseen.
ELISABETH. Mitä?—Arveletko sinä Maijun—?
PASTORI. Hän voi mennä pitkälle sekä hyvässä että pahassa. Mutta tiedätkös, mitä minä uskon ja toivon?
ELISABETH. Nooh?
PASTORI. Että Jumala vielä antaa meille hänestä iloa. Moninkertaista iloa.
ELISABETH. Kunpa toteutuisi se toivo!—Mistä olet muuten siihen päätökseen tullut?
PASTORI. Näiden viimeisten tapausten johdosta. Minä seisoin lujan koettelemuksen. Sitä ei jätetä palkitsematta, Elisabeth.