ELISABETH. Minä pelkään arvaavani. Voi, sitä lasta, sitä lasta—!
PASTORI. Mitä arvaat?
ELISABETH. Hänellä oli semmoinen into teaatteriin.
PASTORI. Teaatteriin? Olisiko hän mennyt teaatteriin, Maiju? Minun lapseni?
ELISABETH. Hän tiesi, ettemme siihen koskaan suostuisi,—varsinkaan et sinä. Sen vuoksi sitten otti ja karkasi. Maiju raukka.
PASTORI. Raukka? Sinä häntä vielä säälit. Tuommoista, joka—joka pettää omia vanhempiaan, joka kevytmielisesti heittää kotinsa—
ELISABETH. Hän teki sen lapsellisuudesta. Muista, että hän vasta on seitsemäntoista vuotta.
PASTORI. Lapsellisuudesta? Onko kavaluus lapsellisuutta? Vielä lisäksi noin ilkeä, juonikas kavaluus, jota hän on tässä osoittanut. Onko se lapsellisuutta, minä kysyn.
ELISABETH. Sinä aina niin kiivastut.
PASTORI. Sinä taas et välitä niin mitään. Sinulle on yhdentekevä, näetpä lapsistasi mitä hyvään.—Kauhistun, kun ajattelen hänen menettelyään. Minä hänestä pidän huolta, pelkään hänen terveyttään, koetan huvittaa häntä kaikella tavalla, annan lopulta rahaakin leningin ostoon—ja hänellä koko ajan viekkaus mielessä. Hänellä on sydäntä ottaa nuo rahat ja käyttää niitä omiin vehkeihinsä—sillä niiden avulla hän tietysti pääsi matkustamaan. Eikö tämä voi tehdä ihmistä hulluksi.