MAIJU. Nehän ne kiusaavat.
HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä puolikylvystäkään, jonka tänään otimme?
MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät.
JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne karkoittaisin hyvinkin.
MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä.
Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua—
JUSSI. Silloin ne ilmestyvät?
MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin», hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille.
JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet lapsellinen.
MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta, ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan, seisovilta jaloiltaan.
JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta—