PASTORI. Koskihan, sano?
HANNA. Koski—vähäisen.
PASTORI. Paljonkin, arvaamma. Ehkä kärsit sinä enemmän kuin kukaan muu. Et sentään mitään virkkanut, et suutasi avannut.—Sinä olet äitiisi. Yhtä lempeä ja anteeksiantavainen. Ei kuule teiltä koskaan ankaraa sanaa. Teillä ei ole kovuutta sydämessä, mistäpä silloin lähtisivät ankarat sanat?
JUSSI (aukaisee ovea oikealta). Hanna! Maiju tahtoo sinua.
HANNA. Minä tulen.
PASTORI. Odota, minä vielä puhun.—Jussi sanoi, että olen sortanut teitä, äitiä ja sinua—
HANNA. Pappa, elkää sitä muistelko, hän sanoi sen vaan äkäpäissään.
PASTORI. Ei, hän oli oikeassa, minä olen sen tehnyt. Mutta se on tapahtunut huomaamattomuudesta, ei tahallisella tarkoituksella. Ja nyt, kun silmäni ovat auvenneet—
HANNA. Rakas pappa. Ettehän ole sitten enää kova Jussia ja Maijua kohtaan,—ettehän, rakas, hyvä pappa?
PASTORI. Lapseni, anna kun syleilen sinua! Mistä sait tuon lempeytesi?
Jumalako sen antoi sinulle?—En minä ole enää kova Jussillekaan enkä
Maijulle. Nyt sen lupaan sinulle. Mene, sano se heille. En minä ole
enää kova. Ei sitä Jumala vaadi, sillä hän ei itsekään ketään pakoita.