HEIKKI. Kuinka? Mitä tarkoitatte? Minä en ymmärrä teitä. En tosiaankaan.
TOINI. Ettekö ymmärrä? No, kuulkaa sitten. Lahjoituskirja on tehty. Kaikki on laillisessa järjestyksessä. Minulla ei ole enää äyrinkään vertaa omaisuutta.
HEIKKI. Mutta—sehän on suoraa hulluutta! Kuinka—ominpäinkö te—?
TOINI. Ei ominpäin,—kuinka siihen olisin pystynyt. Kauppaneuvos sen kirjoitti itse ja hänen huostassaan on lahjoituskirja.
HEIKKI. Vai niin! Peijakas! Lahjoittakoon hän sisarensa tyttärien omaisuuksia, mitä hän muitten asioihin sekoittuu. Minä heti paikalla menen ja otan sen häneltä pois. (Menee kiireesti.) (Toini nauraa.)
KERTTU (tulee paviljongista omassa puvussaan). Mitä naurat, Toini?
TOINI. Kun—kun—oh, kuinka hassua.
KERTTU. Hs—hs—sulhanen tulee! (Toini menee paviljonkiin yhä nauraen.)
VALTER (erikseen). Hän on tuolla!—Nyt auta taivas! (tulee rohkeasti.) Hyvä serkku—suokaa minulle hetkisen—(säpsähtää ja ottaa pari askelta taaksepäin.) Ei—mutta nythän te olette vallan toisen näköinen, Kerttu.
KERTTU (vieno, luonnollinen koko olennossaan). Te halusitte minua puhutella, Valter?