VALTER. Niin, minulla oli—mutta tulkaahan nyt ensin istumaan tänne penkille—. Tässä puvussa, suokaa anteeksi, mutta en voi olla sitä sanomatta,—tässä puvussa olette niin paljon, paljon sievempi, oi, te olette oikein ihmeesti sievä—
KERTTU. Teillä on minulle jotain kiireellistä asiaa, luulemma?
VALTER. Niin—olihan minulla—
KERTTU. Puhukaa sitten, serkku.
VALTER. Oikeastaan—ei sillä nyt niin hengen hätää olekaan. Voimmehan keskustella aluksi jostain muusta. Minua niin kummastuttaa tämä muutos teissä. Että todella puku saattaa vaikuttaa niin paljon. Sitä en olisi uskonut.
KERTTU. Te liioittelette, Valter. Muutos ei mahda olla niin suuri.
Taikka saitte minusta kenties äsken väärän kuvan?
VALTER. Niin—pahus hänet tiesi—suokaa anteeksi. Mutta joko minä olin äsken noiduttu, taikka olen sitä nyt. Sillä en totisesti tahtoisi tuntea teitä samaksi.
KERTTU. Jospa te ette katsellut minua oikein tarkkaan? Ette ottanut selkoa siitä, minkälainen minä oikeastaan olin.
VALTER. Teidän on puheennekin muuttunut. Hetki sitten käytitte tuota kauheata Sysmän murretta.
KERTTU. Anteeksi, Savon murretta se oli. Sysmässä puhutaan jokseenkin puhdasta kirjakieltä.