RENNE. Ajattelenhan minä: että sinä löysit minut ja minä löysin sinut ja että meistä tulee onnellisimmat ihmiset maan päällä.
HELMI. Niin, vaan eihän tätä tämmöistä voi kauvan kestää.
RENNE. Tätä tämmöistä kestää kolme vuotta. Siksi tulen minä valmiiksi, saan viran ja perustan oman kodin, jonne vien sinut ikuisiksi ajoiksi.
HELMI. Ja kolme vuottako meidän pitäisi tätä salata tädiltä ja kaikilta ihmisiltä?
RENNE. Ahaa—sekö salaperäisyys sinua vaivaa?
HELMI. Se juuri. Kun pitäisi teeskennellä ja olla, enkä minä osaa, en vaikka mikä olisi. Ihmiset nyt jo huomaavat, että on jotakin ja rupeavat vetelemään. Ja luuletkos, että voin silloin kieltää? Vielä vain. Liisallekin äsken ikään täytyi tunnustaa totuus.
RENNE. Mitäs se haittaa. Siitähän Liisa ymmärsi laittautua pois ja jättää meidät rauhaan.
HELMI. Niin, niin. Vaan hän kertoo muille, näes, ja meistä ruvetaan juoruamaan.
RENNE. No, mitäs muuta—me menemme kihloihin, oikein julkikihloihin, sillä se on autettu. Lähetämme kihlakortit ympäri, ilmoitamme sanomalehdissä ja kävelemme käsikynkkää kadulla. Eikös niin?
HELMI. Mutta mitäs täti sanoo? Joka on sinulle niin vihanen tätä nykyä että—!