HANNA (nauraa).
MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee jotain. Jotain suurta!
HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin petyt,
MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.
HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä särkynyt.
MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja?
HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan.
MAIJU. Mutta kun minä vakuutan—?
HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin näen.
MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten tietäisi.—Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä silloin sanot. Luulen, että hämmästyt.