HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?
MAIJU. Ei, laps' kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.
HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?
MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut rakastajana.—Komea rakastaja—eikö totta?—Ja se on minulle niin uskollinen—ihan niinkuin minäkin sille.
HANNA. Kyllä olet lapsellinen!
MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona. Deklameeraan sitten innoissani:
"—Oi, armas Romeo, jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai jos liian pian voitetuks' mun luulet, rupean tylyks', häijyks', kiellon annan, kun kosit; muuten en, en millään lailla."
—En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä kummaa sinä täällä vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas semmoista hamppua, että olin päälleni lentää.
HANNA. Noo? Ja sitten?
MAIJU. Ei sen enempää.—Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja hajoitin balkongin.