HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?
MAIJU. Uskot tai et.—Minä en narraa.
HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?
MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun kaikki on selvillä. Huuh uuh—tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa.
HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.
MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.
HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?
MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin syötävä—
HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!
MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun tehtäväni tässä elämässä on!