MARTHA. Nukkukaa vaan minun puolestani, kyllä pidän suuni kiinni. (Hän luuttuaa, rymyilee tuolien kanssa ja alkaa uudelleen virttään.)
MAIJU (nousee ja tiuskaisee). Hiljaa, että saan maata! Kuinka monta kertaa pitää sanoman yhtä samaa asiaa?
MARTHA. Herra Jumala, tottahan minun täytyy huonetta siivota, ei siinä mikään auta. Vai vastaatteko jos jätän kesken?
MAIJU. Siivotkaa sitten, mutta elkää rymytkö.
MARTHA. No noh, nukkukaahan pois, minä koettelen liikkua hiljaa. (Pesee ja jatkaa taaskin virttään. Maiju nytkähyttelee ja voihkii kärsimättömästi moniaita kertoja, vaan Martha ei sitä huomaa.)
MAIJU (hyppää istualleen). Tarvitseeko sitä veisata silloin kun luuttuaa, mutta Martha varsin tekee minulle kiusaa, etten saisi nukkua. Kaikki ihmiset ovat minulle niin pahoja ja ilkeitä, niin että—(Puhkeaa itkuun). Eikä ole muuta kuin pelkkää onnettomuutta ja ikävää—yhyy!—ei mitään muuta koko maailmassa—yhyy!—
MARTHA. Voi minun päiviäni! Enhän minä tietänyt, että se teitä niin vaivasi, kun hiljaa tässä vaan hyräilin. Elkää nyt tuota itkekö, osaan kait minä olla laulamatta, jos niiks' tulee.
MAIJU. Kun saisin edes kuolla, en muuta toivoisi.
MARTHA. Kuolla? Hyvä Isä tokkii! Nuorella ijällä?
MAIJU. Minä en kestä tätä, en. Menen järveen, lopetan itseni.