ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut pahasti koskea häneen.
SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin herttaisiin silmiin!… Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua kadulla… Mutta ei hän tehnyt sitäkään—
ROUVA HAKE. Ei—ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.
SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni?
ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä.
SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä… Voi, rouva Hake, jos hän kumminkin tulisi kohta.
ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin.
SYLVI. Luuletteko?—Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko ihan varmaan?
ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä.
SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet että—muut kauheat asiat.