SYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani.
ALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua.
SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden—? Voi, sittenhän te olettekin oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?
KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia.—Tulin lausuneeksi sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa pois kaikki?
SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta ajateltavaa.
ALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina.
SYLVI. Olenko?—En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä ollenkaan, minkä näköinen nyt olen.
ALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä?
SYLVI. Kiitos, kyllä olen.—Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua katsomassa?—Eikö hän ole saanut kirjeitäni?
ALMA. Kyllä,—kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös,—me arvelimme siellä kaikki, ett'ei hänen pitäisi tulla,—ett'ei se olisi hyvä sinullekaan.