SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett'et estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.
ALMA. Rouva Hake? Aikooko rouva Hake tulla hakemaan veljeäni tänne?
ROUVA RAKE. Niin—nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän alituisesti niin ahdisteli. Ja—pahemmaksi ei missään tapauksessa voi asiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö, neiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti hänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja hauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat synkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs, he eivät muuten kestäisi.
ALMA. Minä ymmärrän. Niin,—sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka arvelet, Karin? Uskaltaisimmeko—?
KARIN. Viktor voisi mielestäni tehdä niinkuin hän itse parhaaksi näkee.
SYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä etkä vastaan. Lupaatko sen Alma?
ALMA. No niin, sen voin luvata. Vaikka minua kovin peloittaa.
SYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että hän tulee.
ALMA. Ei hän kumminkaan saa viipyä kovin kauvan—
SYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan vaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran—oi, en pyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin, Karin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo jo tekee minut onnelliseksi.