ALMA. Lepää nyt vähän aikaa, sinä näytät niin väsyneeltä.
ROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei hänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin—
SYLVI. Niin—se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata Viktoria,—niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten varmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu hyväksi jälleen.
KARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos lähettäisimme sinulle kirjoja?
SYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan.—Sinulla on niin ihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen—? Onhan sinulla sormuskin?
KARIN. No kaikki sinä huomaat.
SYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi kuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas? Ja tämä vanginpuku,—niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi, eikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois minusta siellä oikeudessa.
ALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt.—elä luulekaan. Toiset syyt hänellä oli. Mutta—eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi tarvitsee hiljaisuutta arvatenkin—
KARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että tulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään?
SYLVI. Tulkaa vaan.