ALMA. Hyvästi! Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia.
SYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä. —Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta elä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma,—sinä pidät lupauksesi—eikö niin? (Alma ja Karin menevät.)
SYLVI. Kunhan minä en vaan olisi ruma ja vastenmielinen—?
ROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen puolesta ihan rauhassa.
SYLVI. Mutta tämä vanginpuku? Eikö se ole kauhea?
ROUVA HAKE. Ei ainakaan minun mielestäni.
SYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis.—Näettekös, rouva Hake, enhän siitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä kylmenee minulle, kun olen ruma.
ROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin sydämmetön.
SYLVI. Niinkö luulette?—Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin sydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea ja laihtunut—oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas rouva Hake—milloin te menette?
ROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti sillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä kauvan viivy.