PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin, lapsi parka. Kuinka voitte nyt?
SYLVI. Kiitoksia, hyvin.—Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu parempaan päin.
PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa. Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.
SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä käsittää.—Nuo kamalat näyt, esimerkiksi—mitä ne hyödyttävät—mitä todellista hyvää minulla niistä on?!
PASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta?
SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois, kun niitä ajattelen.
PASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan.
SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän—tiedätte kai ketä tarkoitan? niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi sohvalla—kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh—kuinka minä kärsin, kuinka minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin, tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko painollaan heittäytyi ylitseni. Oh—Herra Jumala taivaassa—että voin vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.
PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja rukoillut häntä avuksenne?
SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt —hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut ainoata selvää ajatusta niinä öinä.