SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri. Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä?—Nyt olen niin tyyni ja rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin koko ikäni—ja katsella sinua,—ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa välistä pääni tuohon polvellesi—noinikään!
VIKTOR. Sylvi, kuule—tämä ei totisesti käy päinsä.
SYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään?
VIKTOR (levottomana). Nouse ylös—nouse tuolille istumaan, niin puhumme järkevästi.
SYLVI. Rakas—puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä korviani,—mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.
VIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi,—nouse ylös.
SYLVI. Enpäs.
VIKTOR. Minä pyydän.—Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä.
SYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis.
VIKTOR. Ei, Sylvi, ei!—Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet?